Minusta lapsien tekeminen on asia, joka ei kuulu kenellekään. En minäkään käy sukujuhlilla kyselemään vanhemmilta tädeiltä heidän elämäänsä kuuluvia intiimejä yksityiskohtia. Minusta on moukkamaista kysellä ihmisiltä asioista, jotka voivat olla arkoja ja aiheuttaa suurta suruakin.
Suurin syy lapsettomuuteeni on yksinkertaisesti se, että minä en halua lapsia. Minusta arki on ihan riittävän raskasta ilman suunnatonta vastuuta toisesta ihmisestä. Joku voisi ajatella, että onpas itsekästä. No onhan se, mutta toisaalta monet hankkivat lapsen puhtaasti itsekkäistä syistä, ja sen (ja monen muunkin tekijän) surulliset seuraukset ovat nähtävissä yhteiskunnassamme monenlaisena pahoinvointina.
Minusta lasta hankkiessa täytyy olla valmis asettamaan pieni ihminen kaiken edelle. Valitettavan moni vanhempi on kuitenkin henkisesti epäkypsä tekemään tämän. Ja toisin kuin väitetään, lapsen saaminen ei kaikkien kohdalla tee arvoihin täysremonttia. Tämän sanoessani en kuitenkaan halua moralisoida vaan osoittaa, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia. Kyse on valinnoista, jotka pitäisi saada tehdä itsenäisesti ilman ulkoa tulevaa painostusta.
Olen tähän asti ajatellut, että minulla on oikeus pyörtää mielipiteeni lapsettomuuden osalta. Nyt tilanne on kuitenkin se, että kohtuni pitää poistaa. Se tekee asiasta tietenkin lopullista - tästä kehosta lapsia ei tule. En tiedä vielä olenko surullinen vai helpottunut. Joka tapauksessakin on niin, että raskaus olisi minulle riski ja keskenmenot todennäköisiä. Ehkä luonto onkin päättänyt puolestani; tätä perimää ei kannata siirtää eteenpäin.
Löysin joskus blogin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. On jotenkin lohdullista lukea tarinoita, joita monelta osin kuulostavat niin tutuilta: en ole yksin valintani kanssa.
