Ikkunapeili

Taas yksi sisustusongelma ratkaistu! Olohuoneen sohvan takainen seinä on nimittäin ollut jotain vailla jo hyvinkin kolmatta vuotta ja nyt siitä tuli loppu. Olen ehtinyt mielessäni sovitella seinälle yhtä sun toista taulusta peiliin, mattoon ja ryijyyn. Kaiken vatuloinnin päätteeksi sinne tuli peili.

Ihanteellisinta olisi ollut löytää aidosti vanha suuri ikkunanpoka, josta olisi tehty peili, mutta jotenkin kärsivällisyys ei riittänyt sellaiseen puuhaan. Kivoja pokia ei nimittäin tule vastaan ihan joka päivä. Toiset niitä tuntuvat löytävän, mutta minä en sitten millään. Uusvanha ikkunanpokapeili löytyi sitten Pentikiltä. Ja kun oli vielä viimeinen,  ratkaisu piti tehdä nopeasti. Ja ihan hyvä tuli. Ei ehkä vallan täydellinen, mutta ihan ok.

Kohta SE alkaa!

Nimittäin The Walking Deadin neljäs tuotantokausi. Huomenna. Kello 22 Foxilla.

En muista, milloin olisin ollut yhtä koukussa johonkin sarjaan. Tämä on kuitenkin saanut minut valtaansa niin kokonaisvaltaisesti, että se tunkee uniin ja ajatuksiin. The Walking Dead sijoittuu maailmaan, jossa suurin osa ihmiskunnasta on tuhoutunut ja muuttunut zombieiksi. Kourallinen ihmisiä on selviytynyt ja yrittää selvitä hengissä. Perusasetelma on tuttu monista elokuvista, siinä ei ole oikeastaan mitään erityistä. Se mikä tekee sarjasta erityisen on tapa, jolla asioita käsitellään. Veri ja suolet roiskuvat ja ihmisiä kuolee, se on selvä. Mutta se ei ole tässä sarjassa keskeisintä. Keskeisintä ovat ihmissuhteet ja ihmisyys. Se kuinka tilanne muuttaa ihmisiä ja kuinka he kapinoivat sitä vastaan ja yrittävät pitää kiinni inhimillisyydestään viimeiseen asti. Keskeistä on tarina siitä, kuinka elämä jatkuu ja ihmiset sopeutuvat.

Tämä kaikki on tehty ilman patrioottista kouhkaamista tai sentimentaalista vetistelyä. The Walking Deadin maailma on kova ja sen hahmot sitkeitä. Menetyksiä surraan, mutta kun näin tapahtuu, viulut eivät vongu taustalla buustaamassa tunnetta. Ihan herkille sarja ei sovi, mutta jos veri ei kauhistuta ja laadukas ihmissuhdedraama kiinnostaa, niin tämä on NIIN sitä.

Minä olen odottanut neljättä kautta viime keväästä asti ja olen huomisesta vähintäänkin tohkeissani.

Kauneusterrorismia

Kävin parturissa. Oli aika. Tukka roikkui silmillä ja tyvikasvu loisti kirkkaana kuin aurinko. Olin ehkä vähän metsäläisen näköinen. Ei käy kieltäminen. Parin tunnin kököttämisen jälkeen näytin taas ihmiseltä tai ainakin itseltäni. Samalla podin huonouttani, koska olin värjännyt käyntien välillä hiukset kerran itse, leikannut otsatukan pois silmiltä keittiösaksilla ja karistin hiuksia enemmän kuin on inhimillistä. Olin myös niin tyhmä, että kieltäydyin erillisestä kiiltohoidosta, koska minusta hiukset kiiltävät kauniisti muutenkin värjäyksen jälkeen.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun itseeni satsaaminen sai aikaan omantunnon tuskia siitä, kuinka vähän kauneudenhoitoon liittyvät asiat kiinnostavat minua. Minusta se riittää, että olen puhdas, näytän siistiltä ja vaatteet istuvat. Meikkaan vähän joka päivä, kampaan hiukset ja pyrin olemaan haisematta pahalle. En jaksa ährätä kynsien kanssa, vaan leikkaan ne aina pois, koska siten pystyy kirjoittamaan koneella nopeammin. En pidä kauneusiltoja, en jaksa touhuta rusketusaineiden kanssa tai muutenkaan suorittaa mitään turhia kauneusrituaaleja. Karvoja poistan, jotta minua ei sotketa muihin ihmisapinoihin. Rasvausta pitäisi harrastaa huomattavan paljon ahkerammin.

Huomaan, että olen asiassa puolustuskannalla. Jotenkin tämä parturikampaa.. hiusmuotoilija sai minut tuntemaan itseni itseni pahoinpitelijäksi. Tavaratalojen kosmetiikkaosastojen myyjillä ja kosmetologeilla on vähän samanlainen vaikutus. Etenkin kohtaamani kosmetiikkaosastojen myyjät ovat olleet kummallisen ylimielisiä. En tiedä. Ehkä vain kuvittelen kaiken, mutta välillä minusta tuntuu kuin olisin ollut tekemisissä kauneusterroristien kanssa. Sellaisten, joiden ensisijainen tarkoitus on saada ihmiset tuntemaan itsensä rumiksi, jotta heille voi myydä enemmän turhia tuotteita. Koska niitähän riittää. Ja ymmärrettäväähän se on, sillä jotenkin niitä tuotteita ja palveluja on saatava kaupaksi.

Jos sitten ymmärrän tämän asian, miksi en voi vain sivuuttaa asiaa ja todeta, että olen akateemisesti koulutettu,  itsenäinen ja älykäs nainen ja se riittää. Kauneuspaineet ovat olleet läsnä minun, sinun ja kaikkien elämässä lapsesta asti, eivätkä ne katoa minnekään vaikka ikää tulee lisää. Eivät katoa, mutta toki käsittelytavat ovat kehittyneempiä kuin vaikka murrosiässä, jolloin itseä lähinnä vertasi koko ajan muihin. Epävarmuus lurkkii näennäisesti itsevarman olemuksen varjoissa ja astuu välittömästi esiin, kun siihen avautuu sopiva tilaisuus.

Mikä neuvoksi? Minä en tule käyttämään kauneudenhoitoon yhtään enempää aikaa jatkossakaan eikä se tule kiinnostamaan minua yhtään nykyistä enemmän. Epävarmuus iskee ihmiseen todennäköisesti tulevaisuudessakin ja välillä peilistä tuijottaa takaisin ruma läski. Ehkä se on niin, että kauneusterrorismista selviää parhaiten hyväksymällä sen asian, että epävarmuuden tunteet tulevat ja menevät. Ja kun tulevat, tunnistaa ne ja päästää menemään.