Hiihtämisen hienous

Tänään oli kylmä, mutta kirkas ja muutenkin hieno ulkoilupäivä. Puiden oksat olivat huurtuneet valkoisiksi ja miljoonat lumikiteet kimaltelivat oksilla kuin pienet timantit - ja siitäkös tällainen harakoiden sukulainen tykkää. :-)

Arvoin eräänkin tovin, että tarkeneeko tuonne lähteä. Eilen uhosin, että lähden, jos pakkanen tippuu alle viidentoista. Ja tippuihan se, neljääntoista. Ei auttanut muu kuin kerrospukeutua kolmiin housuihin ja paitoihin, sulloutua monoihin ja viritellä päähän aurinkolasit ja pipo. Ja sitten sukset kainaloon ja menoksi.

Hiihtelin hyvin rauhallisella tahdilla ja perinteisellä tyylillä kympin. Lähilatuni kulkevat aika haastavassa maastossa, jossa on ihan järkyttävän jyrkkiä ylämäkiä ja vähintään yhtä jyrkkiä alamäkiä. Kun kunto ei ole vielä ihan kohdillaan, tahdin on oltava järkevä, jotta syke ei nouse ihan älyttömäksi. Minun kohdallani se tarkoitti sitä, että  eläkeläispapatkin hiihtelivät vaivatta ohi. Mutta mitäpä siitä, eihän siellä kilpasilla oltu.

Lipsahtelevista suksistakin huolimatta lenkkiä voi ajatella vain lämmöllä. :-) Ensiksikin, hiihto on tehokasta. Puolitoista tuntia ladulla polttaa kaloreita 650 - 900 (riippuen laskurista). Toiseksi, hiihto on monipuolista. Hiihtäessä myös ylävartalo joutuu kunnolla töihin ja tasatahtia lykkiessä myös vatsalihakset työskentelevät tehokkaasti. Lisäksi hiihdellessä voi ihailla kaunista talvista luontoa ja saa raitista ilmaa. Suosittelen!

Aloittamisen vaikeus

Tammikuu vetelee viimeisiä päiviä ja vuoden alussa aloittamani paluu urheilulliseen elämään takkuaa, pahasti. Kävi nimittäin niin, että kesän jälkeen jotenkin juurruin sohvalle enkä päässyt ylös koko syksynä. Välillä vaan ei huvita. Joskus ei huvita viikkoon, joskus puoleen vuoteen. Edelleenkään ei huvita, mutta päätin potkia itseäni persuksille. Päätin, että ensin liikutaan kaksi kertaa viikossa ja siitä lisäillään kertoja kun kunto alkaa palailla. Olen jämähtänyt jotenkin siihen kahteen kertaan, joka on ehdottomasti liian vähän.

En ole vielä päässyt sen vaiheen ohi, jossa joutuu pakottamaan itsensä liikkumaan. Se on se vaihe, jossa tsemppikaverista olisi hyötyä. Itselleen on helppo keksiä kehnoja tekosyitä ja jättää lähtemättä salille, mutta jos se on sovittu kaverin kanssa, siitä ei tule luistettua niin helposti. Jossain vaiheessa liikuntaan jää positiivisella tavalla koukkuun. Siihen päästäkseen pitää vain ensin kärsiä kivistävistä lihaksista ja muutenkin vähän epämiellyttävistä liikuntakokemuksista. Kun muutaman viikon on jaksanut sitkistellä, sohvalle jääminen ei tule enää kyseeseenkään. Sitä odotellessa... ja huomenna hiihtämään.

Terveiset maailmalta!

Törmäsin vähän aikaa sitten itselleni ennestään tuntemattomaan harrastukseen postcrossingiin. Se on lyhyesti ilmaistuna postikorttien lähettämistä ja vastaanottamista. Päästäkseen alkuun, täytyy ensin kirjautua palveluun, joka löytyy osoitteesta http://www.postcrossing.com/. Kun omat tiedot ovat kohdillaan, voi ryhtyä postituspuuhiin.

Palvelusta pyydetään satunnainen osoite, johon lähetetään postikortti. Postikortti voi olla mikä tahansa tai sitten voi yrittää ilahduttaa vastaanottajaa kortilla, jollaisista hän kertoo pitävänsä käyttäjäprofiilissaan. On erityisen tärkeää, että korttiin merkitään tunnistenumero, jonka saa samaan aikaan osoitteen kanssa. Sen avulla vastaanottaja voi rekisteröidä kortin palveluun, kun se on saapunut perille. Kun ensimmäinen kortti on rekisteröity, voi istahtaa itse vartomaan postia, sillä silloin oma osoite lähtee jonnekin päin maailmaa.

Minä olen lähettänyt maailmalle jo kaikkiaan 8 korttia, joista 4 on rekisteröity. Ja tänään postilaatikkoon kopsahti ensimmäiset neljä korttia maailmalta: Virosta, Liettuasta, Valko-Venäjältä ja USA:sta.

Jos nyt pitäisi perustella, että mitä järkeä tässä sitten on, niin en minä oikein tiedä. Mitä järkeä missään nyt oikeastaan on? :-) Postikortteja on kiva saada muulloinkin kuin jouluna. Ja tällä tavallahan niitä saa; kaikenlaisia ja ympäri maailmaa.

Itse olen harrastanut pienestä pitäen kirjeenvaihtoa. Parhaimmillaan tai pahimmillaan minulla oli kolmisenkymmentä kirjekaveria, joista joihinkin pidän yhteyttä vielä tänä päivänäkin. Se kirjeiden kirjoittelu on tosin jäänyt ja sen tilalle ovat tulleet sähköposti ja Facebook. Harmi sinänsä, sillä postiluukusta tungettu tervehdys jotenkin ilahduttaa enemmän kuin sähköinen viesti.