Aloittamisen vaikeus

Tammikuu vetelee viimeisiä päiviä ja vuoden alussa aloittamani paluu urheilulliseen elämään takkuaa, pahasti. Kävi nimittäin niin, että kesän jälkeen jotenkin juurruin sohvalle enkä päässyt ylös koko syksynä. Välillä vaan ei huvita. Joskus ei huvita viikkoon, joskus puoleen vuoteen. Edelleenkään ei huvita, mutta päätin potkia itseäni persuksille. Päätin, että ensin liikutaan kaksi kertaa viikossa ja siitä lisäillään kertoja kun kunto alkaa palailla. Olen jämähtänyt jotenkin siihen kahteen kertaan, joka on ehdottomasti liian vähän.

En ole vielä päässyt sen vaiheen ohi, jossa joutuu pakottamaan itsensä liikkumaan. Se on se vaihe, jossa tsemppikaverista olisi hyötyä. Itselleen on helppo keksiä kehnoja tekosyitä ja jättää lähtemättä salille, mutta jos se on sovittu kaverin kanssa, siitä ei tule luistettua niin helposti. Jossain vaiheessa liikuntaan jää positiivisella tavalla koukkuun. Siihen päästäkseen pitää vain ensin kärsiä kivistävistä lihaksista ja muutenkin vähän epämiellyttävistä liikuntakokemuksista. Kun muutaman viikon on jaksanut sitkistellä, sohvalle jääminen ei tule enää kyseeseenkään. Sitä odotellessa... ja huomenna hiihtämään.