Än, yy, tee, NYT!

Viikonloppuna iloa tuotti
hyvä mustatorvisienipaikka.

Olen yrittänyt viime aikoina keskittyä elämään tässä ja nyt. Kuulostaa aika yksinkertaiselta, mutta ei se ole. Saan itseni aika usein kiinni menneiden märehtimisestä tai tulevan huolehtimisesta. Siis asioista, joista kummallekaan en mahda yhtään mitään. Välillä tulee myös sitkuteltua ja jossiteltua eli mietittyä, että teen jotain sitku ja elämä hymyilisi jos.

Olen pikku hiljaa sisäistänyt tai ainakin sisäistämässä ajatuksen, että itse asiassa ainoa mahdollinen hetki elää ja olla tyytyväinen on juuri nyt. Kun elää nyt, tyytyväisyyteen vaaditaan lopulta aika vähän. Siihen ei vaadita täydellisiä olosuhteita eikä täyttyneitä unelmia, vaan ihan pienet arkiset jutut riittävät.

Olen huomannut, että odotukset ja suunnitelmat ovat täydellisten hetkien kannalta lopulta aika turhia tai suorastaan tuhovoimaisia. Pettymykset syntyvät, kun hetket tai muut ihmiset eivät noudata mielessä muovautunutta käsikirjoitusta. En tarkoita sitä, että kaikki haaveileminen ja suunnitteleminen pitäisi lopettaa, mutta ehkä täydellisten hetkien pakottamisessa ja suunnittelussa ei vain ole mitään järkeä.

Uskon vahvasti, että eläminen on oikeasti aika yksinkertaista, mutta ihmisillä on vain taipumuksia tehdä siitä kamalan monimutkaista. En oikein ymmärrä, mitä ihmiset saavat siitä, että lisäävät elämäänsä turhaa draamaa, kun paskaa sataa välillä niskaan ilman kamalaa yrittämistäkin. Ehkä se liittyy siihen, että nykyisin pitää saada extreme-elämyksiä kaikesta. Tai ehkä on vain noloa myöntää nauttivansa olla möllöttämisestä ja tasapainoisesta arjesta.

Työkiireiden, sadetuhnuisen syksyn ja ärtyneiden ihmisten keskellä täytyy välillä oikein pysähtyä miettimään, mistä on saanut iloa elämään viime aikoina. Minulle iloa tuotti viime viikonlopun sieniretki, jolla löysimme paljon suppilovahveroita, mustatorvisieniä ja yhden täydellisesti muodostuneen kantarellin. Onnen läikähdyksiä olen tuntenut myös katsellessani sylissäni nukkuvaa kissaa. Ja yhteenkuuluvuuden tunnetta jutellessani työkavereiden kanssa lounaspöydässä vakavista asioista. Ei siihen sen kummempaa tarvita.

Villasukat, osa 1

Olen villasukkien suurkuluttaja. Kotona hiihtelen aina villasukissa, välillä saattaa olla kahdetkin päällekkäin. Tähän asti mummoni on pitänyt minut sukissa. Nyt ikä alkaa kuitenkin painaa (sekä minulla että mummolla :-), joten on aika ottaa vastuu tästäkin elämän osa-alueesta.

Edelliset villasukat neuloin yläasteella. Muistan ne hyvin. Ne olivat persikan väriset ja varressa oli muutama musta raita. Nykyajan lankahyllyssä onkin ihan erilaisia ja värisiä lankoja. Ensimmäisiin sukkiini valitsin Seitsemän veljeksen Raita-langan. Sillä neulomalla saa raitasukat ilman erityistä yrittämistä.

Sukat syntyivät yllättävän näppärästi. Ensin piti lukea sukkaohjeita netistä ja sitten vaan hommiin. Ihan putkeen eivät menneet, sillä toisen sukan kantapää kaartuu omituisesti ja kantakavennukset menivät toisessa sukassa jotenkin pieleen. Ehkä olennaisin tsempattava osa-alue on kuitenkin istuvuus, sillä sukista tuli aivan liian leveät. Uudet, toivon mukaan paremmin istuvat, sukat ovat jo työn alla.

Eripariset kantapäät. Miksi, oi miksi?

Ihailen niitä ihmisiä, jotka loihtivat langasta ihan mielettömiä juttuja. Ihan äskettäin törmäsin Neulovan nartun -blogiin (http://neulovanarttu.blogspot.com). Suosittelen!

Szarlotka Domowa

Olen saksinut vuosia sitten jostain aikakauslehdestä puolalaisen omenakakun - Szarlotka Domowan - ohjeen. Se on kakku, jonka sisällä on paksu ja mehevä kerros omenaraastetta ja ympärillä ohut taikinakuori. Eli juuri passeli kakku tähän vuodenaikaan ja kiva vaihtoehto omenapiirakalle. Parhaimmillaan tämä kakku on lämpimänä vaniljakastikkeen kanssa, mutta maistuu se vielä seuraavanakin päivänä etenkin, jos lämmittää vähän mikrossa. 

 Pohja:
300 g vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
150 g voita
2 dl sokeria
4 keltuaista
4 rkl kermaa

Täyte:
1 ½ kg omenoita
4 tl vaniljasokeria
2 tl kanelia
1 dl sokeria

Pinnalle:
tomusokeria

- sekoita jauhot, leivinjauhe ja sokeri
- nypi joukkoon voi
- lisää keltuaiset ja kerma
- vaivaa taikina tasaiseksi ja laita jääkaappiin jähmettymään

- kuori ja raasta omenat
- sekoita raasteen joukkoon vaniljasokeri, sokeri ja kaneli

- voitele ja korppujauhota irtopohjainen kakkuvuoka
- pane uuni kuumenemaan 180 asteeseen
- jaa pohjataikina kolmeen yhtä suureen osaan
- kaaviloi yksi osa kakkuvuoan pohjan kokoiseksi pyöryläksi ja pane vuokaan
- paista uunissa vaaleanruskeaksi, noin 10 minuuttia ja nosta jäähtymään

- kaaviloi toinen taikinan osa levyksi ja vuoraa sillä kakkuvuoan reunat, kun kakkuvuoka on hieman jäähtynyt
- täytä vuoka omenaraasteella
- kaaviloi kolmas taikinan pala vuoan kokoiseksi ja nosta kakun päälle
- nipistä reunat hyvin yhteen
- paista kakkua uunissa noin 50 minuuttia
- ripottele pinnalle tomusokeria

- tarjoa lämpimänä vaniljakastikkeen kanssa

Elämän ääniraita

Minä rakastan musiikkia. Kuuntelen sitä paljon enkä ole takertunut tiukasti mihinkään tiettyyn genreen. Kuuntelen yhtä sujuvasti progressiivista metallia kuin folkahtavaa indiepoppia tai downtempoa. En tosin ole kamalan kiinnostunut siitäkään, mitä genreä mikäkin kuuntelemani artisti tai bändi edustaa. Tärkeintä on fiilis, se kuinka musiikki sopii tilanteeseen ja mielialaan. Vähintään yhtä tärkeitä ovat tunteet, joita itse musiikki herättää.

Kuuntelen musiikkia siis aivan laidasta laitaan, mutta käytännössä olen nyrjähtänyt vähän sivuun valtavirrasta. En mitenkään tarkoituksella, mutta listapopista usein vain puuttuu se jokin.

Hämärtyvään syyskuun iltaan sopii vähän melankolinen musiikki ja kynttilät.

Cinematic Orchestra: To Build A Home

Yksin ja joskus yksinäinen

Vaikka olen ja elän yksin, en useinkaan tunne olevani yksinäinen. Viime viikonlopun sateisen sieniretken jälkeen sairastuin kuitenkin ärhäkkään flunssaan ja vuodelevoksihan se meni. Olin käytännössä koko viikon yksin neljän seinän sisällä. Ja vaikka tein osan ajasta töitä, seinät alkoivat kaatuilla päälle torstain seudulla.

Yksin eläminen ja sairastaminen eivät kyllä sovi yhtään yhteen. Kukaan ei kysele vointia eikä tuo lämmintä mustaherukkamehua sänkyyn. Tosin on ihan mahdollista, ettei sitä ylipäätään tapahdu muualla kuin elokuvissa. Olisihan se silti jotenkin lohdullista, että kun itse on heikoilla ja myötätunnon tarpeessa, olisi joku joka huolehtisi.

Huolehtimista kaipaa heikkoina hetkinään, mutta jos totta puhutaan, en ole aivan varma, osaisinko oikeasta ottaa apua ja huolenpitoa edes vastaan. Yksin eläminen muovaa ihmistä tietynlaiseksi: ehkä vähän itsekkääksi, mutta myös riippumattomaksi ja itsenäiseksi. Aivan kaikkeen tarvittavaan eivät taidot aina riitä, mutta kaikesta on selvitty joko kekseliäisyydellä tai rahalla. Jos tällaiseen kuvioon tipahtaisi joku touhuamaan, en ole ihan varma, kuinka siihen suhtautuisin.

Mutta flunssasta on melkein selvitty ja tänään oli jo energiaa leipoa pellillinen lohtumuffinsseja. Ne on tehty hyväksi havaitulla Kinuskikissan ohjeella. Näiden muffinssien sydämenä on Center-suklaanappi ja päällä itse tehtyä kinuskia. Nämä olisivat toimineet ehkä paremmin ilman kinuskia, joka oli kyllä muuten taivaallisen ihanaa.

Kinuskisuklaamuffinssit (12 isoa)
150 g margariinia
1 ½ dl sokeria
2 munaa
3 ½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 ½ rkl kaakaojauhetta
1 ½ dl maitoa, kermaa tai vatkattavaa vaniljakastiketta
1 rulla Center-suklaanappeja

- vaahdota margariini ja sokeri
- lisää munat
- yhdistä kuivat aineet ja lisää taikinaan
- lisää maito/kerma/vaniljakastike
- kun laitat taikinaa vuokiin, upota muffinssin keskelle Center-suklaanappi
- paista 225 asteessa noin 15 minuuttia

Huom! Jos käytät pieniä muffinivuokia, paistoaika on noin 12 minuuttia.

Kinuski
2 ½ dl kermaa
2 ½ dl fariinisokeria

- sekoita kerma ja fariinisokeri kattilassa
- keitä noin puoli tuntia välillä sekoittaen