Än, yy, tee, NYT!

Viikonloppuna iloa tuotti
hyvä mustatorvisienipaikka.

Olen yrittänyt viime aikoina keskittyä elämään tässä ja nyt. Kuulostaa aika yksinkertaiselta, mutta ei se ole. Saan itseni aika usein kiinni menneiden märehtimisestä tai tulevan huolehtimisesta. Siis asioista, joista kummallekaan en mahda yhtään mitään. Välillä tulee myös sitkuteltua ja jossiteltua eli mietittyä, että teen jotain sitku ja elämä hymyilisi jos.

Olen pikku hiljaa sisäistänyt tai ainakin sisäistämässä ajatuksen, että itse asiassa ainoa mahdollinen hetki elää ja olla tyytyväinen on juuri nyt. Kun elää nyt, tyytyväisyyteen vaaditaan lopulta aika vähän. Siihen ei vaadita täydellisiä olosuhteita eikä täyttyneitä unelmia, vaan ihan pienet arkiset jutut riittävät.

Olen huomannut, että odotukset ja suunnitelmat ovat täydellisten hetkien kannalta lopulta aika turhia tai suorastaan tuhovoimaisia. Pettymykset syntyvät, kun hetket tai muut ihmiset eivät noudata mielessä muovautunutta käsikirjoitusta. En tarkoita sitä, että kaikki haaveileminen ja suunnitteleminen pitäisi lopettaa, mutta ehkä täydellisten hetkien pakottamisessa ja suunnittelussa ei vain ole mitään järkeä.

Uskon vahvasti, että eläminen on oikeasti aika yksinkertaista, mutta ihmisillä on vain taipumuksia tehdä siitä kamalan monimutkaista. En oikein ymmärrä, mitä ihmiset saavat siitä, että lisäävät elämäänsä turhaa draamaa, kun paskaa sataa välillä niskaan ilman kamalaa yrittämistäkin. Ehkä se liittyy siihen, että nykyisin pitää saada extreme-elämyksiä kaikesta. Tai ehkä on vain noloa myöntää nauttivansa olla möllöttämisestä ja tasapainoisesta arjesta.

Työkiireiden, sadetuhnuisen syksyn ja ärtyneiden ihmisten keskellä täytyy välillä oikein pysähtyä miettimään, mistä on saanut iloa elämään viime aikoina. Minulle iloa tuotti viime viikonlopun sieniretki, jolla löysimme paljon suppilovahveroita, mustatorvisieniä ja yhden täydellisesti muodostuneen kantarellin. Onnen läikähdyksiä olen tuntenut myös katsellessani sylissäni nukkuvaa kissaa. Ja yhteenkuuluvuuden tunnetta jutellessani työkavereiden kanssa lounaspöydässä vakavista asioista. Ei siihen sen kummempaa tarvita.